Vuosi savolaisena

 

Siinä se nyt on, kotikaupunki Kuopio. Ollaan kyllä aika vähän vietetty aikaa isolla kylällä ja paljon on varmaan näkemättä. Mutta kyllähän tässä tuntuu, että asutaan suurkaupungissa. Kuopiossa ei niin helposti vaan "pistäydytä lähikauppaan hakemaan tölkkiä maitoa". Täällä tuntuu, että kaikki kaupat ovat jättimarketteja. Ja jos mitä inhoan on tankkaamassa käynti, aina saa melkein jonottaa, savolaisia isäntiä ja emäntiä on liikkeellä jatkuvalla syötöllä.

Millaisi savolaiset ovat? Kieroja? En tiedä, jos ovat kieroja, niin ovat kyllä sitten sitä taitavasti. En nyt voi tässä ruotia ihan kaikkia savolaisia tuttavuuksia, jotta kukaan ei tästä tunnista itseään, mutta pääsääntöisesti tähän asti lähes kaikki savolaiset tuttavuudet ovat olleet poikkeuksetta oikein mukavia ihmisiä. Savon murre onkin sitten toinen juttu. Kuulostaa edelleen aivan kauhealle mongerrukselle eikä siitä välillä ota mitään tolkkua. Savolaisiltä vastauksen saaminen on edelleen vaikea saada ja loppujen lopuksi karjalainen menee hämilleen kun tajuaa, että ollaan itse alkuperäisestä kysymyksestä siirrytty savolaisittain hyvin lupsakalla otteella aivan eri aihepiiriin. 

Naapurin rouvien (4kpl) kanssa ollaan liittouduttu ja keksitty pieniä arjen piristyksiä yhdessä. Lienee tämän meidän nelikon yhteenajava voima se, että kukaan meistä ei ole savolainen. Anteeksi oikeat savolaiset, näin se on. Meitä yhdistää epäsavolaisuus.

Muutoin vuosi savossa on mennyt nopsaan. Muuton jälkeen mulla oli aikaa pari kuukautta lorvia kotosalla ja miettiä syntyjä syviä. Viime vuodet ovat olleet hyvässä ja pahassa aika tiukkoja ja totaalipysähtyminen sitten pisti kyllä elimistönkin aika sekaisin. Kaikki väsymys purkautui pahoina migreenikohtauksina. Olen tässä vuoden aikana saanut käsiteltyä asioita, jotka ovat jollain tavalla olleet painolastina melkein koko elämän ajan ja nyt tuntuu elämä siltä, että on helppo olla ja elää. 

Koti-ikävä iski syksyllä aika rankasti. Aloin katua koko muuttoa ja eniten närästi ja närästää edelleen se, että meillä ei ole enää maatilaa. Ollaan juu maalla, mutta meillä ei ole navettaa eikä tallia. En vaan pysty kestämään sitä. Itse Kiihtelysvaaraa ei niinkään ole ollut ikävä, mutta kotia kovasti.

Olen visuaalinen ihminen ja mulle värit ovat tärkeitä tai siis värimaailma missä rauhoitun. Tietyt keltaisen ja oranssin sävyt ovat aivan luotaantyöntäviä ja tämän mökin väritys on juuri sellainen. Siksipä aiomme maalata talon uuteen uskoon. Ylipäänsä savossa vallalla oleva kelta-musta väriyhdistelmä on aivan hirvittävä ja sitä viljellään täällä joka nurkalla.

Muutto oli aikamoinen rutistus, ottaen huomioon, että muutettiin liuta eläimiä ja maatilan tavaraa realisoitiin isolla kädellä. Kaikesta ylimääräisestä luovuttiin. Myyntiin lähti traktori kaikkine härpäkkäineen, mönkijä, heinäkaukalot, ihan kaikki.

Siinä se on. Nimittäin Hurjan uusi harrastuspaikka. Hurjan nuohousinto on aivan mahdotonta touhua. Ikinä ei olla saatu ronttia itseteossa kiinni, mutta nokisena vaan harvase päivä ilmestyy paikalle.

Ei mitään lisättävää.

 Hepojen asustellessa Hansun luona tajusin oikeasti miten ihania ne on. Ikävä oli aivan hirvittävä ja oli aivan mahtava tunne saada hepat kotiin silloin toukokuussa. Tässä kuvassa lukumääräkin vielä lähes täsmää, vain Skipi puuttuu tästä yhtälöstä ja ehkä muutama muu.

Yksi suurimmista peloista oli tietenkin se, että saako lapset kavereita ja millainen uusi koulu on. Meitä johdateltiin oikeaan paikkaan ja täältä on löytynyt ne oikeat ihmisetkin nopeasti. Lapset ovat saaneet ystäviä, lapsilla on osaavat opettajat ja hyvät koulut. Kivi sydämeltä putosi.

 Paljon on vuoden aikana kuitenkin kerennyt tapahtua. Meille tupsahti kesällä lainavauva...

...ja pienen hetken meillä oli kaksi lainavauvaa! Muutoinkin lasten määrä on vaihdellut ja myös uusi tukiperhelapsi liittyi porukkaan mukaan loppuvuodesta.

 Onneksi tytöt kävivät kesällä leirillä. Leiri oli aivan liian lyhyt ja kaikilla oli aivan liian kiire. Mutta onneksi edes hetkeksi malttoivat tulla Savon Sydämeen sieltä Kurjasta Karjalasta.

Ystävyyden ihmeitä 💙 

Täällä kaverit on kaikille aivan kävelymatkan päässä ja lapset tulevat ja menevät ristiin rastiin, aivan ihanaa!

 Kotipiha.

 Kesällä jouduttiin sijoittamaan Harmi ystäväperheelle. Harmin luopumista kadun lähes päivittäin ja lapset myös, tämä ratkaisu on raskas edelleen.

Suurin tuska on ollut se, että jouduin luopumaan lampaista. Tässä tytöt uudessa kodissa vuosi sitten. Onneksi kuullaan kuulumisia aika ajoin. En pysty hyväksymään tätä asiaa ehkä koskaan. Kanat jäi talokauppaan ja se harmittaa myös aivan hirvittävästi. Onneksi saadaan tännekin kanoja, kunnes ulkorakennuksen remontti päästään nitkauttamaan eteenpäin.

 Kiihtelysvaaraa on sivuttu läheltä, mutta silti riittävän kaukaa.

Tuiskun kuolemasta tulee jo ihan kohta kuluneeksi kaksi vuotta. En vieläkään pysty ajattelemaan Tuiskua itkemättä, Tuisku oli paras ystävä ihan kaikista. Tietyllä tavalla surutyö sulkeutui kun saatiin Uusi aika kotiin.

 Välillä arjessa ollaan yritetty juhliakin, vaikka itsellä ollut paljon lastia kannettavana. 

#sijaisperhe

 Joskus on tehtävä ihmiskaappauksia arjen kestämiseksi ja vietettävä ystävien kanssa hetki laatuaikaa viinilasillisen äärellä.

Juuri kun aloin selvitä tästä tunteikkaasta vuodesta ja saada itseni kokoon, odotti nurkan takana uusi romahdus. Usvan menetys on aivan liian raskas asia vieläkin ymmärtää. No, ei kai sitä anneta ihmiselle murhetta ja surua sen enempää kuin mitä ihminen jaksaa kantaa, eihän?

 Meistä on tullut hyvin vahvasti jalkapalloperhe. Koko poikakööri halusi aloittaa futiksen, joten viitenä-kuutena päivänä ajellaan harkkoihin ja peleihin, minnekäs muualle kuin Kuopioon 40 km päähän. Onneksi KuPS tarjoaa aivan loistavat mahdollisuudet ja aivan loistavat valmentajat tähän harrastukseen. En voi kuin ihmetellä ja ylistää sitä intoa ja intohimoa kun nämä lapset saatellaan jalkapallon ihmeelliseen maailmaan!

 Tässä syksyn viimeisiä Tenavaliiga-pelejä Savon Areenalla.

Tuntuu, että on viimeisen vuoden aikana joutunut luopumaan niin monesta asiasta, että vaakakuppi on vielä aika vinossa, siitä huolimatta, että asioita on saanut käytyä läpi. Uusia asioita on tullutkin, mutta ne ei korvaa mitenkään sitä kaikkea menetettyä.

Vaikka muutto ei ollu minulle millään lailla helppo, en siitä huolimatta muuttaisi täältä mistään hinnasta takaisin Joensuuhun. Oleminen täällä vieläkin täysin "tuntemattomana" on ihanaa! Kaupassa ei tarvitse tervehtiä ketään kun ei tunne ketään! Tuolla kylillä saa viiletellä täysin omassa rauhassa ja olla sosiaalinen juuri sen verran kuin hyvältä tuntuu.

Mutta, en siltikään usko, että asutaan tässä talossa loppuelämää. Olen aivan varma, että jossain elämän vaiheessa meidän sisäinen seikkailija haluaa taas liikenteeseen ja vaihdetaan maisemaa. Mulla ei ole ikinä ollut minkään asuinpaikan suhteen olotilaa, että pysyisin siellä loppuelämäni. 

No odotellaan kuitenkin, että lapset vähän kasvaa ja saavat nyt lapsuutensa juurtua tänne Itä-Karttulan maisemiin.

"Jotta pääsisi perille

on eksyttävä tieltä.

Joka pääsee perille

oppii

että hetken kuluttua

on taas jatkettava matkaa.

Jos ei koskaan

putoa raiteilta

ei mene rikki

jatkaa aina samaa rataa

ja on turvassa

suurelta murheelta

ja suurelta onnelta."

(Tommy Taberman)