Vertaistukea

 

Tänään olimme Tallimiehen kanssa nimeltä mainitsemattoman lastensuojelutoimijan sijaisperhetapaamisessa. Oli jälleen ihana istua muutama tunti ihmisten kanssa, jotka tietävät mistä tässä koko hommassa on kyse. Välillä siellä nauretaan ja  taidetaan vähän itkeäkin. Eikä sovi unohtaa "mustaa huumoria", ei tästä elämästä ilman sitä selviä! Tämän päivän harjoitukset nosti tunteita pintaan aika tavalla. Itselle nousi tämän "työn" se kaikkein voisiko sanoa vaikein asia mieleen.

Ollaan sijaisperheenä aika alkutaipaleella, mutta kolme pienokaista ollaan siitä huolimatta jo maailmalle saateltu. Kamalintahan, mutta toisaalta ihaninta tässä on luopuminen. Luopuminen on jotain sellaista, mikä tuntuu ihmismielen vastaiselta. Kuitenkin tätä työtä tekiessä se kuuluu olennaisena osana prosessiin ja meidän tapauksessa luopuminen ollut myös positiivinen asia. Kahden vauvan kohdalla on ollut tilanne, että heistä on luovuttu siitä syystä, että joku toinen saa mahdollisuuden olla äiti ja isä. Silloin itsekkäät ajatukset on vain siirrettävä syrjään ja nähtävä asian toinen puoli.

Miltä sitten tuntuu luopua lainalapsesta ja meidän tapauksessa vauvasta? Voin sanoa, että en tiedä mitään niin kamalaa asiaa vielä tässä elämässä kun päästää lapsi menemään. Se hetki kun uusi äiti ja isä kantaa pienokaisen ulos ovesta kohti elämän suuria seikkailuja, tulee itselle maailman tyhjin olo. On pakko aivan heti vauvan lähdön jälkeen siivota varastoon kaikki tarvikkeet ja tavarat. Syli muistaa jokaisen pienen hetken sillä pienellä minuutilla ja tulee paha olo niin fyysisesti ja henkisesti. Itsellä se olo kestää pari päivää, kunnes tulee helpotuksen tunne. Hei, minä selvisin taas tästä ja hei, nyt lapsella on tulevaisuus! Ajatus kaipuusta on mielestäni valtavan itsekäs ja nolottaa jopa myöntää se. Mutta en usko, että ihminen voi olla ilman inhimillisiä tuntemuksia ja ajatuksia edes olemassa. Kaipuu kertoo vain siitä, että olemme välittäneet ja rakastaneet. Rakkautta on taas välittää toisesta ihmisesti; lapsesta, jolla on vielä edessä elämänmittainen seikkailu. 

Kun 8 vuotta sitten lähdettiin mukaan tukiperhetoimintaan, saimme myös varsin negatiivisia kommentteja; "Miten voitte ottaa kotiinne vieraan lapsen?",  "Kamalan raskasta, ei kannata...." sekä muuta vastaavaa. Ehkä sijais- ja tukiperheenä toimiminen vaatii tietynlaisen luonteenlaadun, en tiedä. En koe toisten lapsia taakkana, yhtä ihania ja kamalia ne on kuin omatkin mukulat. Vaikka kaikessa karuudessaan en voi väittää itseäni maailman lapsirakkaimmaksi ihmiseksi, löytyy ainakin omasta sydämestä kolo ihan jokaisella lapselle. Olipa oma tai toisen äidin sydämen alla kasvanut sillä ei ole mitään väliä.

Tiedättekö, mutta vertaistuki tässä maailmassa on ehkä se kaikkein paras tuki. Tässä maailmassa on olemassa aika huikeita tyyppejä! Olipa taas ilo huomata, että ei tämä maailma niin kamala paikka olekaan. Tuli tästä päivästä niin voimaantunut olo, että jaksaa taas pari kuukautta porskuttaa ennen seuraavaa tapaamista.