Usva kiilaa ohi kohti kuvaajaa ja meinaa vetää mutaliejuun nurin.
Oton kanssa kävimme kolmen päivän reissun akselilla Joensuu - Kiihtelysvaara.
Yli kaksi viikkoa taisi mennä kun näin edellisen kerran hevosia. Nyt kun niistä on tarpeeksi kaukana ja näköjään riittävän kauan erossa, niin on ollut oikeasti aivan hirmuinen ikävä.
Irtokarvaa lähtee aivan älyttömästi. Vallu näyttää enemmän nallekarhulta kuin hevoselta. Kolmen päivän tehoharjaus kuitenkin sai hevoset näyttämään jo asteen verran enempi hevosilta. Myös tallin emäntä on raastanut niitä, kiitos siitä.
Keskiviikkona maastoseurana oli Pouta. Pouta vähän mökötti kun ei oltu nähty niin pitkään aikaan. Pisti tarhassa korvat luimuun ja lähti litomaan. Sitä vastoin Vallu ja Usva änkesivät kainaloon. Kuitenkin Pouta leppyi nopeasti ja maastossa Poudalla oli virtaa ihan yllin kyllin. Tallilla sitten oltiin jo hyvää pataa ja Pouta vähän hoitelikin käsivarresta ❤ Torstaina ratsuna oli Usva ja samoja teitä mennä maleksittiin kuin Poudankin kanssa. Enimmäkseen käveltiin, mutta myös muutama ravipätkä jolkoteltiin. Usva on kyllä aika jees yksinkin maastossa. Muutaman kerran hirnahteli ja oli tallille päin vähän reippaampi, mutta melkein pitkin ohjin silti mentiin.
Mummin kissa Minni on kuin maalipurkkiin pudonnut. Minni on reipastunut kummasti ja heräsin ekana yönä siihen aamuyön tunteina, kun Minni istuu vatsan päällä ja tuijottaa 😂
Pitkäperjantain todella viimainen ja kolea aamu aloitettiin maastoilemalla. Seurana oli tietenkin itse rouva tallinpitäjä ratsunaan Loimu. Ihan hyvän mittainen lenkki mennä kopsastiin. Tiet oli kyllä lähes kivikovat, mutta jokunen pätkä ravattiin, kun meinattiin jäätyä. Pouta oli loppumatkasta lähes laiska, mutta pysyi hyvin perässä. Pouta jopa vähän hikosi, joten laitettiin fleeceloimi päälle.
Joensuu reissun kruunasi ehdottomasti lampaiden näkeminen! Kävimme katsomassa meidän lampaita uudessa kodissa tai siis eihän ne meidän enää ole. En ole nähnyt niitä kuin loppusyksystä viimeksi. Kun huusin niitä omalla kutsumishuudollani, niin tulivat heti luokse ja muistivat minut. Itkuhan siinä tuli. Erityisesti Blondi ja hänen tyttärensä Edina halusivat tulla kainaloon. Lampaista luopuminen on ollut yksi elämäni suurin suru. Niin ikävä niitä on. Myös kanoista luopuminen olikin huomattavasti kovempi pala kuin uskoinkaan. Kanat jäivät "talokauppaan" ja uudet asukkaat ovatkin ihastuneet niihin kovin. Ne on kyllä aika mainitoita otuksia.
Seuraavan kerran taidetaan taas parin viikon päästä käydä visiitillä Joensuussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti