Suru on rakkauden muoto

Synkkä on ollut kuluva vuosi Vaahteramäellä. En tiedä mikä surun vaihe on meneillään, mutta en osaa sanoa, miten asiaa pitää käsitellä, jos edellisestäkään surusta ei ole selvinnyt? Ajattelin, että olisi ollut jo tarpeeksi menettää Usva ja Leevi, mutta vielä piti Poutakin haudata. Aivan liian raskasta. Elämässäni ei ole montaa oikeaa ihmisystävää, mutta eläinystäviä sitäkin enemmän. Ja väitän näiden eläinystävien kuoleman liikauttavan sydänalaa enempi kuin se, että menettäisin joitain ihmisiä ympäriltäni. Ystävyyttä on siis monenlaista, erakkoluonteena lähimmät ystävistäni enemmistöltään koostuu eläimistä.

Usva ja Pouta kesällä 2013.

Poudan kanssa kuljettiin yhteistä taivalta 7,5 vuotta. Teini-iässä tutustuin ensin Poudan mummoon Venlaan ja sen jälkeen Poudan emään Lilliin. Lilli oli yksi elämäni hevosista ja olikin viittä vailla, ettei Lillistä tullut hevostani. Sattuman kautta myös Pouta kulkeutui elämääni. Hieno sukupolvien ketju katkesi kun Pouta ei kerennyt tehdä jälkeläistä jatkamaan hienojen tammojen sarjaa.

Olen edelleen niin sanaton. En pysty oikein käsittelemään tätä asiaa, on edelleen niin ikävä ja liian vähän aikaa kulunut. Mutta joka kerta kun meiltä on kuollut joku eläin, niin taivaalla on sinä yönä ollut tähtitaivas. Niin oli sinä synkkänä suomenhevosen päivänä kun Pouta pääsi tähdeksi taivaalle ja sinä yönä loisti upea tähtitaivas. Meidän kohdalla taivaalla on vaan niin turhan monta tähteä.

Tässä jotain kuvamuistoja Poudasta sekalaisessa järjestyksessä.

Pouta Match Show näyttelyssä Kiihtelysvaarassa.

Kyllä Poutakin osasi oikuta kun niin halusi, sitä kyllä ei montaa kertaa nähty. Haaveissa oli saada joskus reki perään...

Talvella savossa.

 💓

Pouta oli jokseenkin raakile kouluhevonen meille tullessaan, mutta yhdessä opeteltiin uusia juttuja. Aina ei oltu yhteisymmärryksessä, yleensä kyllä. Pouta on ehdottomasti hienoin ja kevyin kouluhevonen, millä olen koskaan ratsastanut. Tasainen askellus vastasi keinutuolikyytiä.

 Voi tätä kaksikkoa. Tästä tulikin vuosisadan rakkaustarina!

Kun täällä savossa, kun vielä kaikki oli hyvin.

Tatu lähdössä ratsastamaan Poudan kanssa. Poudassa ja Tuiskussa oli paljon samoja luonteenpiirteitä. Heistä huomasi monessa suhteessa, että olivat sisaruksia, vaikkakin vain puolikkaita sellaisia.

Uskoisin, että Pouta oli yhden ihmisen hevonen. Osattiin varmaan molemmat lukea toisiamme jo ihan vaan olemalla sanomatta mitään.

Pouta ja Tatu 💕

Kaunotar.

Hänen pulleutensa.

Pouta ryhtyi itse Usvan keinoemoksi kun Usva menetti emänsä 8 kuukauden iässä. Jos Pouta olisi voinut imettää, niin olisi sen varmasti tehnyt. Vallu otti isähahmon ja tämä kolmikko oli muun lauman kanssa kyllä aivan mahtava opettajalauma pienelle varsalle, josta kuoritui mieletön helmi. Nyt vaan tämä kaksikko on molemmat siellä tähtenä taivaalla.

Ikävä on aivan mieletön. En ole oikein Tuiskunkaan kuolemasta selvinnyt saati muidenkaan hevosystävien ja tälle vuodelle menettänyt taas kaksi parasta ystävääni. Ja Leevinkin kuolema sattui siihen samaan syssyyn. Tämä vuosi on ollut kaikkiaan todella raskas ja vaikea. Onneksi laumaamme on ilostuttanut uusi hevosvauva Liekki sekä kissat Hertta ja Hilma, unohtamatta sikapossu koiranpentu Sisua. Iloa toi ehdottomasti Harmin kotiinpaluu.

Antaisin melkein mitä vaan, että saisin takaisin nämä rakkaat ystäväni. Heidän aika ei ollut vielä.