Raskas viikko

Ei sitä ikinä tiedä näköjään mitä elämä tuo tullessaan. Minulla on ollut aina tunne, että en tule koskaan näkemään Usvaa vanhana. En tiedä mistä se johtunut, mutta nyt sitten taidan tietää. En silti uskonut hautaavani nuorinta hevostani tästä laumasta ensimmäisenä. Olen edelleen aivan totaalisen murtunut vaikka yritän esittää iloista ja elää tavallista arkea. Sydänalassa puristaa koko ajan ahdistus ja suru, eikä se tunnu lähtevän pois. En vaan voi käsittää tätä.

Toissa lauantaina aamulla Usva oli kuin kipsattu patsas. Kävely oli mekaanista ja Usva oli aivan tönkkö. Usva ei mistään arastanut, missään ei ollut turvotuksia, lihakset olivat pehmeät. Usva söi ja joi normaalisti sekä ulosti. Usva makoili pari päivää. Soitin heti aamulla eläinlääkärille ja kuvailin oireita, päätettiin aloittaa ensi alkuun kipulääkekuuri. Soittelin alkuviikosta uudelleen eläinlääkärille ja kerroin, että kipulääkkeitten ansiosta Usva enempi seisoskelee, mutta kävely on edelleen tönkköä. Päätettiin vielä pari päivää jatkaa kipulääkettä ja seurata vointia. 

Keskiviikkona sitten pyysin eläinlääkäri paikalle ja hän oli yhtä hämmentynyt Usvan olotilasta kuin olin itsekin. Eläinlääkäri otti verikokeen, tulehdus- ja lihasarvot olivat aivan täydelliset, suolistoäänet ok. Vatsan alueelle nousi pienet laattamaiset turvonneet kohoumat. Vointi ei yhtään helpottanut vaan pysyi ennallaan. Perjantaina Usva ensimmäisen kerran alkoi osoittaa kivuntuntemuksia ja lähes kaikenlainen koskettaminen sattui siihen. Edelleen Usva söi ja joi normaalisti. 

Lauantaina Usva rupesi taas vaan makoilemaan ja kutsuin uudelleen eläinlääkärin. Eniten meitä ihmetytti vatsan alueen laatat, jotka olivat turvonneet entisestään. Jos Usvalla olisi ollut joku tulehdus, niin se olisi pitänyt näkyä tulehdusarvoissa. Jos kyseessä olisi lihasvamma, esimerkiksi kaatumisesta, sen taas olisi pitänyt näkyä lihasarvoissa. Ruvettiin pohtimaan kaviokuumeen mahdollisuutta, koska Usva rupesi seisoskellessa keinuttelemaan itseään. Eläinlääkäri puristeli kaviopihdeillä kaviot, joihin Usva ei reagoinut mitenkään. Kaviot eivät myöskään olleet lämpimät, kaviokuume ei kuitenkaan olisi selittänyt vatsan alueen turvotusta.

Usva sai lauantaina vielä voimakkaamman kipulääkkeen, mutta vointi ei kohentunut yhtään. Juttelimme Usvan tilanteesta eläinlääkärin kanssa ja mietimme äärimmäistä vaihtoehtoa, lopetusta. Päätimme katsoa viikonlopun ajan onko voimakkaammalla kipulääkeellä tehoa. Lauantai-iltana mitään muutosta ei ollut tapahtunut, päin vastoin. Usva makasi koko ajan vaan pihatossa. Päätin silloin, että minulla ei ole enää sydäntä katsoa tätä. Jos kyseessä olisi ollut kaviokuume (mikä todennäköisesti varmaan loppujen lopuksi olikin), niin kipulääkkeiden olisi pitänyt helpottaa. Usva söi kuitenkin viikon kipulääkkeitä, eivätkä ne tehonneet. Puhuin jo viime syksynä Tallimiehelle, että mitenhän Usvan vielä käy kun kesäihottumakin on niin paha. Se painoi lopetuspäätöksessä myös.

Eläinlääkäri tuli sunnuntaina aamupäivällä. Yksi raskaimmista ja vaikeimmista matkoista on tämä ollut elämässäni, taluttaa oma varsa viimeistä kertaa. Vallu ja Pouta olivat paniikissa kun näkivät Usvan nukahtavan pellon reunaan. Vallu meni aivan totaalisen sekaisin ja juoksi pitkän tovin tarhassa, kun olimme käyneet yhdessä vielä Usvan luona. Pouta vain seisoi paikallaan. Jos hevonen voisi itkeä, olisi Poudalta ja Vallulta varmasti kyyneleet valuneet. Pouta ja Vallu seisoivat useampana päivänä pitkät tovit pihaton seinän vieressä katsoen kohtaa mihin Usva nukahti. Usva sai nukkua pois pää minun sylissä. Onneksi Usva nukahti rauhallisesti. Lumihiutaleet satoivat taivaalta kun Usva henkäisi viimeisen kerran.

Näkymä ikkunasta kun koko lauma vielä koossa.

Rakas kaksikko 💓

Elämä seisahtui aivan totaalisesti. Tietyllä tavalla kestän nämä eläinten menetykset, harjoitusta niiden luopumisesta on viime vuosina ollut aika tavalla. Silti se tuntuu nuoren eläimen kohdalla todella väärältä ja epäoikeudenmukaiselta.

Usva nukkuu nyt pellon reunassa, missä on näkymä koko Vaahteramäkeen. Taivaalle syttyi 4.maaliskuuta sunnuntaina illalla uusi tähti. Minua lohduttaa ajatus, että Usva saa nyt olla kaikkien menetettyjen hevosystävien luona; siellä on Usvan emä, Tuisku ja Netta sekä Usvan leikkikaveri Matti-pässi, mikä onkin oma tarinansa. Meidän perheen kohdalla tähtitaivaalla on jo niin monta tähteä, että ei enää kohta osata enää laskea.

Pouta eilen. Ratsasteltiin pellolla ilman satulaa ja itkettiin yhdessä menetettyä ystävää.

Voi kun elämän vaan voisi ottaa rennosti, eikä tarvitsisi murehtia murheita.